My Struggle

1001d

”It’s fear mongering, isolationist claptrap, techno-paranoia so bogus and dangerous and stupid that it borders on treason.”

10×01 My Struggle
Käsikirjoitus: Chris Carter
Ohjaus: Chris Carter
Ensiesitys: 24.1.2016
Tag line: The Truth Is Out There

The X-Files on palannut, niin pahassa kuin hyvässä. My Strugglen perusteella varsinkin pahassa.

1001h

Kohti uusia seikkailuja!

Edellinen saagan osa I Want to Believe oli elokuva vapautumisesta. Elokuvana se ei ehkä ollut järin onnistunut, mutta sen lopussa Mulder oli vapaa mies tekemään mitä tahansa, ja Scully hyväksyi pimeyden olevan aina osa heitä. My Struggle mitätöi koko elokuvan merkityksen niin kuin sitä ja lupausta paratiisisaaresta ei olisi koskaan ollut olemassakaan.

1001m

Symbolismia parhaimmillaan

Periaatteessa aika sarjan paluulle on oikea. Post-Wikileaks -maailmassa The X-Files on relevantimpi kuin koskaan. Sarja ennakoi aikoinaan mielettömältä kuulostaneet salaliittoteoriat, kansalaisten vakoilun ja kaikkialle valtansa ulottavan hallituksen. Me elämme tällä hetkellä siinä maailmassa, jonka The X-Files ennusti. ”Trust no one”, ”Deny everything”, ”Government denies knowledge” tai ”They’re watching” eivät enää ole pelkkiä tag lineja vaan todellisuutta. Siksi on harmi, ettei My Struggle onnistu juurikaan hyödyntämään asiaa.

1001b

Hei alien!

My Struggle on saanut ristiriitaisen, enimmäkseen negatiivissävytteisen vastaanoton. Eikä syyttä. On varmasti vaikea yrittää kirjoittaa jakso, jonka pitäisi kiehtoa vanhoja katsojia, jotka häipyivät kuka viidennen, kuka seitsemännen, kuka yhdeksännen kauden jälkeen. Samalla pitäisi kertoa uusille katsojille, kokonaiselle uudelle sukupolvelle, mistä on kyse. Alkuperäisen sarjan ja elokuvien painolasti laahaa mukana pahasti. The Beginning -jaksolla oli aikoinaan sama ongelma Fight the Futurea seuraavana jaksona. My Struggle osin käyttääkin samoja keinoja kuin The Beginning: avaruusolennot ja ufot läimäistään heti peittelemättöminä kuvaruudulle.

1001k

Ufo nähty, show on ohi!

Chris Carter on halunnut, että kymmenennestä kaudesta puhutaan termillä revival eikä reboot. Mutta My Strugglen perusteella kyseessä on ennemminkin reboot eikä revival. My Strugglessa sarja ohittaa suuren mahdollisuuden jatkaa eeppistä tarinaa vuosia myöhemmin, koska Carter ei oikeastaan halua jatkaa tarinaa, vaan palauttaa sen alkuun. Mulderin ja Scullyn hahmot ja suhde tainnutetaan jonnekin sarja alkuvaiheille. Scullyn on oltava skeptistäkin skeptisempi, vaikka hän olisi todistanut kaikki yliluonnolliset ilmiöt kiiluvasilmäisistä vampyyreistä omaan abduktioonsa. Mulder taas uskoo mihin tahansa. Ja arkkivihollinen Tupakkamies on elossa. Voi pyhä jysäys, CSM ei voi olla elossa, ohjus räjäytti hänet ja poltti poroksi. Jollei myöhemmissä jaksoissa kerrota, että CSM on joko avaruusolento tai että joku kloonasi DNA:sta uuden ikääntyneen ja sairaan version Tupakkamiehestä, niin jo pelkästään tämän pirulaisen läsnäolo todistaa, että sarja on rebootattu takaisin alkuvuosiiin.

1001x

Kukaan ei koskaan tunnetusti kuole The X-Filesissa, mutta rajansa kaikella…

Paljon pahemmin My Strugglessa rebootataan sarjan mytologiaa. Jaksossa onnistutaan mitätöimään sarjan keskeisiä juonenkäänteitä oikein urakalla. Mulder ja Scully saavat tietää uusina asioina asioita, jotka he ovat tienneet jo vuosia. Jaksossa on niin paljon jatkuvuusvirheitä aikojen, paikkojen ja juonenkäänteiden suhteen, että en edes jaksa yrittää luetella niitä. The Truth ei ollutkaan totuus. Avointen kysymysten kärjessä on tietenkin se, miksei avaruusolentojen invaasio alkanutkaan 22.12.2012. Parhaiten jaksosta nauttii, jos on unohtanut kaikki edellisten 23 vuoden tapahtumat. Carter ainakin näyttää unohtaneen. Menneisyys poltetaan jaksossa kirjaimellisesti jo teaserissa.

1001o

Paluu alkuruutuun

Yksi Carterin ongelmista kirjoittajana on, ettei hän periaatesyistä halua käyttää niin sanottua sarjaraamattua, johon olisi koottu sarjan aiemmat juonenkäänteet ja esitetyt faktat, tai ylipäätään edes suunnitella tarpeeksi tulevia juonenkäänteitä. Carter suosii orgaanista kirjoitustapaa, jossa tarina keksitään sitä mukaa kuin sitä kirjoitetaan, ja jos uudet ideat eivät sovi yhteen vanhojen faktojen kanssa, vanhat totuudet vain unohdetaan. Carter on niin kiintynyt tapaansa, että kieltäytyminen sarjaraamatun käytöstä jopa maksoi hänelle yhden sarjan. 1990-luvulla, kun television prime timessa ei juurikaan ollut jatkuvajuonisia sarjoja, Carterin tapa oli jotain uutta ja kiinnostavaa. Carter ei koskaan vastannut kysymyksiin, mutta esitti uusia kysymyksiä ja muutti vanhoja vastauksia. Nyt tätä kaikkea kutsutaan nimellä Chris Carter -efekti.

1001l

Kyniä katossa! Jatkuvuutta!

Mutta nyt eletään toisenlaista aikakautta, jossa TV-maailman kilpailu on paljon pahempaa. Katsojat ovat tottuneet logiikkaan, hyvään tarinankerrontaan ja suuriin tarinoihin, jotka jatkuvat aukottomasti läpi kauden. Kun 1990-luvulla sarjoja katsottiin kerran viikossa, nyt koko kausi tai sarja voidaan katsoa maratonina yhteen putkeen. Tässä tilanteessa Carterin retcon-temppuilu näyttää päättömältä poukkoilulta ja amatöörimäiseltä kirjoittamiselta.

1001r

Roswell! Roswell!

Tästä samasta päättömyydestä kärsii My Struggle. Kuten usein kesätauon jälkeen, jatketaan vain tilanteesta ilman selittelyjä. Katsojan on vain hyväksyttävä faktat, eikä niitä pohjusteta. Carter ei kerro miksi, milloin ja miten, vaan katsojan on päässään täytettävä aukot. Se on laiskaa tarinankerrontaa, koska kaikki huikeat käänteet ovat tapahtuneet TV-ruudun ulkopuolella.

1001q

My thoughts exactly.

My Struggle on kuin robotin tekemä versio The X-Filesin käsikirjoituksesta. Pilotin tapaan ensin esitellään Scully, jonka on otettava yhteys Mulderiin. Mulder toimii taas suunnannäyttäjänä ja esittelee mielettömät teoriat. Uusi syväkurkkukin tavataan. X-Arkisto avataan uudelleen, Mulder löytää taas uuden ”avaimen kaikkeen”, ja lopussa CSM:lle raportoidaan uudesta ongelmasta. My Struggle yrittää olla moderni heittelemällä tarinaan wikileaksia ja internetissä sanaa julistavia salaliittohörhöjä, mutta jotenkin tämä jää vain noloksi yritykseksi olla ajan hermoilla. Jostain syystä Carter apinoi jaksossa erityisesti Reduxia. Mutta monologit ja uutisleikkeet kuvituksena eivät toimineet edes vuonna 1997, eivätkä ne toimi yhtään paremmin nytkään. Sen sijaan ne vain korostavat sarjan kerrontatyylin vanhanaikaisuutta. The X-Files ei enää ole suunnannäyttäjä, vaan oman vanhan tyylinsä vanki.

1001g

Pysy kaukana, Tad!

My Strugglen ongelman juuri on se, että Carter on hapuillut hahmojensa kirjoittamisen kanssa varsinkin seitsemään kauden jälkeen. Alkuperäiset Mulder ja Scully katosivat jonnekin Requiemin myötä, eikä heitä ole sen jälkeen näkynyt kuin hetkittäin. My Strugglessa henkilöt eivät ole kasvaneet ja kypsyneet, vaan muuttuneet kokonaan. Scully on sama huokaileva surusilmä kuin sarjan viimeisissä vaiheissa, ei vanha taistelija-Scully. Erityisesti Mulder kärsii kirjoittajansa käsissä. Eikä nyt puhuta pelkästään siitä, että jostain selittämättömästä syystä Mulder on yks’kaks’ vakuuttunut, että koko hänen vuosikymmeniä tutkimansa salaliitto onkin ollut puutaheinää, mikä saa Mulderin vaikuttamaan herkkäuskoiselta tuuliviiriltä. Kun sarja alkoi, Mulder oli Oxfordissa opiskellut FBI:n historian paras rikoprofiloija. Mulder oli intohimoinen, tinkimätön, ja ei koskaan lakannut taistelemasta tulevaisuudesta. Jos Mulder olisi ollut pilotissa Max Fenig –tyyppinen hörhöuskoja, olisi sarja ja Mulderin ja Scullyn suhde ollut täysin erilainen. Mulderin ja Scullyn tasa-arvoisuus ja Mulderin selväjärkisyys olivat keskeisiä tekijöitä sarjan uskottavuudelle.

1001i

Scully ja kaksi hörhöä

Minisarjan alkaessa Mulder on ilmeisesti istuskellut syrjäisessä talossaan noin vuosikymmenen ja masentunut, ja lopulta menettänyt kaiken. Mulderin epäonnistumisen korostamiseksi jaksossa nähdään uusi menestynyt salaliittoteorioiden julistaja Tad O’Malley, joka risteilee ympäriinsä helikopterillaan ja limusiinillaan ja yrittää siinä sivussa vokotella Scullya. I Want to Believen jälkeen Mulder olisi voinut astua ulos keltaisesta talosta vapaana miehenä, mutta nyt Mulder onkin kärsinyt enemmän kuin silloin, kun hän oli puoli vuotta kuolleena!

1001jk.png

Ainakaan Mulderilla ei ole enää liimapartaa…

Pilotista lähtien The X-Files perustui aina vastakkainasetteluun. Mutta siinä, missä pilotissa vastakkain olivat tiede ja selittämätön, uskoja ja skeptikko, vaisto ja logiikka, nyt vastakkain ovat menestynyt Scully ja luuseri-Mulder. Mulderin hautautuessa kotiinsa älykäs Scully on jo ehtinyt opiskella kolmannen erikoisalansa (!), ja on kaunis, menestynyt tohtorinainen. Tietysti pinnan alla Scully on kaikkea muuta kuin onnellinen, koska kaipaa Mulderia ja aikaa X-Arkistossa.

1001s

Ainakin Scully on kaunis ja tyylikäs

Säästin kaikkein suurimman ongelman viimeiseksi. Totesin jo The Truthin kohdalla, että ainoa asia, joka onnistui pakenemaan sarjassa viimevuosina jyllänneiltä tuhovoimilta, oli Mulderin ja Scullyn suhde. Tuo suhde oli sarjan peruspilari. Vaikka Mulder ja Scully olivat eri mieltä, aina lopussa he pelastivat toisensa. Jopa sarjan loppu perustui siihen, että Mulder ja Scully löysivät toistensa uskon ja toisensa, ja tuhoon tuomitussa maailmassa oli siten jäljellä hitunen toivoa. Tässä yhteydessä ei tarvitse edes puhua romanttisesta suhteesta, vaan sama koski myös platonista suhdetta. Ja tuo suhde kesti kaiken aina mielipide-eroista, abduktioihin, sairauksiin, lapsen menettämisen, jopa kuolemaan! Mulder ja Scully menivät maailman ääriin pelastaakseen toisensa. Luottamus ei koskaan särkynyt, ja Mulderin ja Scullyn suhteessa oli aina melkein enemmän kyse luottamuksesta kuin rakkaudesta. Luottamus, omistautuminen ja vastakkaisista elämänkatsomuksista huolimatta niin myötä- kuin vastoinkäymisissä kestävä (ystävyys)suhde teki tästä kaksikosta ikonisen TV-parin. Televisiohistoriassa ei ole nähty yhtä hienoa ystävyyden kuvausta tai rakkaustarinaa. Jopa Chris Carterilla oli tapana suitsuttaa suhteen ideaalisuutta ja täydellisyyttä.

Ja nyt yhtäkkiä sarja alkaa tilanteesta, jossa tuo suhde on ongelmissa, tai törmännyt töyssyyn, kuten Carter on sen ilmaissut. Eikä käsikirjoitus kerro mitä, koska ja miksi on tapahtunut. Jopa Carter on myöntänyt, ettei tiedä koska, eikä tule vastaamaan kysymykseen miksi, vaan katsojat saavat itse täyttää aukot ja keksiä selityksen. Tämä on hämmentävä tapa kirjoittaa sarjaa: ilmoittaa, ettei edes halua selittää mitään. No, jakson perusteella minä tulkitsen varsinkin ensimmäisen Mulder/Scully -kohtauksen perusteella, että tilanne, mikä se sitten onkaan, on vielä tuore ja arka, eikä kumpikaan hyväksy sitä. Tämä johtuu ennen kaikkea siitä, miten Duchovny ja Anderson näyttelevät pienillä eleillään ja kaipaavilla ja tuskaisilla katseillaan. Heidän ensikohtaamisensa jaksossa on kömpelö ja epämukava. Scully näyttää jokaisessa kohtauksessa siltä, kuin olisi purskahtamassa itkuun. Ehkä hän yritti lähdöllään vain herättää masentuneen Mulderin tulemaan ulos talosta, mutta suunnitelma ei toiminutkaan. Ehkä Scully vain joutui viettämään enemmän ja enemmän aikaa kaupungissa työnsä takia, ja se aiheutti ristiriitoja Mulderin kanssa. Mulder ja Scully tuntuvat jaksossa etsivän syitä päätyä aina toistensa luokse, ja ilman ajoittaista kitkeryyttä ja sarkasmia voisi kaipuu olla kuin aikoinaan kakkoskauden pakkoeron aikaan.

Carter on myöntänyt, että erotti Mulderin ja Scullyn, koska parisuhde ei ole mielenkiintoista seurattavaa, ja koska will they/won’t they –kiusoittelu kerää enemmän katsojia. On surullista, että edes tämän sarjan nerokkaat kirjoittajat eivät pystyneet voittamaan Moonlighting-kirousta, tai eivät edes yrittäneet. Sarja ei koskaan näyttänyt Mulderia ja Scullya yhdessä pariskuntana, sillä suhde sai vahvistuksen vasta kun Mulder abduktoitiin ja sitten katosi yhdeksännen kauden ajaksi uudelleen. Kahdeksannella kaudella Mulder ja Scully olivat yhdessä laskujen mukaan 10 minuuttia, ja saman verran yhteisiä minuutteja kertyy varmasti myös I Want to Believesta. Joten yrittäessään palauttaa sarjaan UST:n (jos sitä voi siksi enää kutsua) emme todellakaan näe mitään uutta ja ihmeellistä, vaan yrityksen palauttaa sarja sellaiseksi kuin se oli kulta-aikanaan. Ja samalla se romuttaa koko alkuperäisen sarjan keskeisimmän viestin ja perinnön.

1001a

Hienovarainen viesti shippereille?

Jälleen kerran Carter kirjoittaa itsensä pussiin. Hän on aina sanonut, kuinka sarja kertoo hyvistä kauhutarinoista, mutta kuitenkin jo sarjan loppupuoliskosta lähtien hän on vetänyt sarjan etualalle Mulderin ja Scullyn romanttisen suhteen. Ensimmäiset seitsemän kautta sarja onnistui helposti löytää Mulderin ja Scullyn suhteeseen jännitettä esimerkiksi heidän mielipide-eroistaan, ei parisuhdeongelmista. Jos Carter haluaisi oikeasti kertoa kauhujuttujaan, ei hänen olisi tarvinnut kuin jättää huomiotta koko suhde, ja korkeintaan kerran esimerkiksi näyttää kun Mulder ja Scully menevät yhdessä kotiin työpäivän jälkeen. Nyt ratkaisu vetää parisuhteen koko sarjan etualalle, ja taas liikutaan liikaa ihmissuhdesarjan alueella. Sitä paitsi todennäköisesti kohta ollaan taas takaisin seitsemännen kauden tapaisella harmaalla alueella, jossa ei tarkkaan kerrota, ovatko Mulder ja Scully yhdessä vai ei, vaan katsoja saa päätellä mitään haluaa.

1001p

Mulder katselee, kuinka hänen elämänsä rakkaus kävelee pois, kertoo käsikirjoitus

Olisin todella halunnut, että tämä olisi ollut hyvä jakso. Mutta My Struggle on suorastaan lattea ja innoton. Olisin jopa halunnut kelata joitain kohtauksia. Ja samaan aikaan jaksosta jää tunne, että siitä on jouduttu leikkaamaan pois lukuisia kohtauksia, sillä tarina hyppii ja pomppii ja kohtaukset tuntuvat alkavan keskeltä ja päättyvän kesken. Dialogi on taas paikoitellen faster than the speed of light –tasoa. Jo ennakkoon kohua herätti kohtaus, jossa Mulder ja Scully kinastelevat kuistilla, sillä kohtauksen etukäteen nähneet kriitikot luulivat sen olevan parodia The X-Filesista. Nyt kun itsekin näin kohtauksen, niin olihan se suorastaan kamala, niin järkyttävän huonosti kirjoitettu ja näytelty, että melkein repesi nauruun.

1001n

Alkukankeutta?

Ehkä ainoa asia, josta oikeasti pidin, oli Mulderin Scullyn auton tuulilasiin kirjoittama viesti ”Don’t give up”, koska se muistuttaa, että I Want to Believessa tai alkuperäisessä sarjassa Mulder ja Scully eivät koskaan luopuneet toivosta. Se on melkein romanttinen viesti. Don’t give up’… is the heart of Mulder and Scully… Mulder and Scully are never giving up on each other”, summaa Carter itse viestin I Want to Believen kommenttiraidalla.

1001t

Don’t give up!

Gillian Anderson kuvasi aikanaan My Strugglea haastattelussa sanalla funktionaalinen. Sitä My Struggle nimenomaan on. Jakson tavoitteena on ainoastaan saada hoidettua Mulder ja Scully takaisin kuosiin ja X-Arkistoon, logiikasta välittämättä. Miksi he edes haluaisivat palata, kaiken jälkeen? Jaksosta ei löydy pätkääkään sarjan vanhaa charmia ja kiehtovuutta. Se ei ole uskollinen sarjan narratiiville ja henkilöille. Se vain pyytää taas uskomaan johonkin uuteen suureen mielettömään juonenkääänteeseen.

My Struggle on surullinen paluu. Salaiset kansiot ei palaa takaisin, vaan joku jäljittelijä joka on unohtanut sarjan parhaat asiat ja muistaa huonoimmat asiat. Lopujen lopuksi My Struggle on kuin sarjan alkuteksteissä vaihtunut fontti: halpa kopio alkuperäisestä.

Tästä on vain yksi suunta. Ei siis luovuteta vielä.


Mulder: Scully, are you ready for this?
Scully: I don’t know there’s a choice.


X-Fakta: Kun ensimmäiset kuvat The X-Filesin kymmenennen kauden kuvauksista tulivat, eniten huomiota herätti yllättäen Scullyn kampaus. Scullyn hiusväriä pidettiin liian blondina ja keskijakausta epäonnistuneena. Hiukset saivat niin suurta huomiota, että asia korjattiin parin jakson jälkeen (My Struggle ja Home Again). Scullyn hiuksista tehtiin punaisemmat, ja jakaus kammattiin sivulle. Mutta kiitos esitysjärjestyksen muuttumisen, odotettavissa on samanlaista epäloogisuutta Scullyn kamausten suhteen kuin aiemminkin on nähty esimerkiksi Paper Heartsin ja The Sixth Extinction II: Amor Fatin kohdalla. Todellisuudessa Gillian Anderson käyttää kymmenennen kauden jaksoissa peruukkia, mikä on ehkä hyvä kuvausilmapiirin kannalta. Mainostaessaan uutta kautta Jimmy Kimmel Showssa 12.1.2016 yhdessä David Duchovnyn kanssa Gillian Anderson nimittäin kertoi oman hilpeän ja hämmentävän versionsa siitä, miksi hänen ja Duchovnyn välit olivat jäiset alkuperäistä sarjaa kuvattaessa: kaikkihan johtui vain Vancouverin kosteudesta ja Andersonin kähäristä hiuksista!