Arvostelu: The Lost Art of Forehead Sweat

fs80

“Believe what you want to believe. That’s what everybody does nowadays anyway.”

11×04 The Lost Art of Forehead Sweat
Käsikirjoitus: Darin Morgan
Ohjaus: Darin Morgan
Ensiesitys: 24.1.2018
Tag line: The Truth Is Out There / The Truth Is Out There?

Moni TV-kriitikko on arvostelussaan todennut, että 11. tuotantokaudellaan The X-Files yrittää epätoivoisesti olla yhä relevantti. 1990-luvulla sarja väitti, että ”totuus on tuolla jossakin”. Mikä on nyt totuuden jälkeisenä aikana The X-Filesin paikka tässä maailmassa?

fs56

Löytyykö totuus täältä?

Väsynyt My Struggle -saaga ei ole onnistunut vastaamaan tähän kysymykseen. Parempi siis pyytää paikalle Darin Morgan. Kun Morganilta kysyttiin, mikä on The X-Filesin rooli salaliittojen jälkeisenä aikana, Morgan tosin vastasi hyvin josechungmaisesti, että mistä hän sen voisi tietää. Morganilla on kuitenkin oma näkemyksensä nykymaailman menosta, ja hän kertookin sen auliisti tässä jaksossa. Jakso myös yrittää ratkaista koko The X-Filesin arvoituksen, jopa antaa vastaukset kaikkiin kysymyksiin. Siitäkin huolimatta The Lost Art of Forehead Sweat on pikemminkin metatason analyysi siitä, mikä The X-Filesin ongelma oikeasti on – eikä se ole se, että totuuden jälkeisenä aikana totuus on epäolennaista. Samalla jakso puhuttelee suoraan sarjan faneja käskemällä päästä jo irti Salaisista kansioista.

fs27

Aikanne on ohi?

Kaikesta metatason kommentoinnista huolimatta The Lost Art of Forehead Sweat on kyllä Darin Morganin heikoin esitys tässä sarjassa. Voiko tätä edes pitää oikeana jaksona? Kaikkein hälyttävintä on, että Plus One kaikissa ongelmallisuudessaan teki minuun paremman ensivaikutelman kuin The Lost Art of Forehead Sweat. Carterin jakso voitti Morganin jakson, kuka olisi uskonut! Siitä lisää myöhemmin.

fs1

Ovaltine Caféssa näytti tällä kertaa tältä

The X-Filesin kukoistuksen aikaan vuonna 1996 Darin Morgan kirjoitti ehkä xfilesmaisimman The X-Files -jakson koskaan, Jose Chung’s From Outer Spacen. Tuo jakso oli huikeasti aikaansa edellä. Se väitti, että ei ole olemassa mitään yhtä monoliittista totuutta, jonka voisi löytää. Kuten Jose Chung jo sen aikoinaan totesi: totuus on yhtä subjektiivista kuin todellisuus, eri näkökulmien värittämää ja kontekstista riippuvaista. Jose Chungkaan tuskin olisi arvannut, millaisen inflaation koko totuuden käsite tulisi tulevaisuudessa kärsimään.

Eikä Jose Chung tai Darin Morgan itse olisi arvannut, miten nopeasti kaikki on tapahtunut. Vasta kaksi vuotta sitten Morgan teki jakson Mulder and Scully Meet the Were-Monster. Siinä liskomies Guy Mann iloitsi saaneensa ihmismuodossa sen darwinlaisen edun, joka ihmisillä on eläimiin verrattuna: kyvyn valehdella. Palturin puhuminen oli jaksossa suorastaan ihmiselämän tarkoitus. Mutta se oli kaksi vuotta sitten ja tässä ollaan nyt. Nyt maailman merkittävimmän miehen virkaan on noussut tyyppi, joka valehtelee ja liioittelee, ja jonka taustajoukot ovat keksineet termin vaihtoehtoinen fakta. Jose Chung’s From Outer Spacen men in blackit pystyivät hallitsemaan mieltä, mutta enää tuollaisia kykyjä ei tarvita. Tarvitaan vain läppäri ja hieman huhujen levittämistä, ja kohta ihmiset eivät enää tiedä, mihin uskoa. Morgan antaa tälle aikakaudelle jopa oman nimen ”post cover-up, post conspiracy age”.

Poliittinen huumori on aina siitä ongelmallista, että se vanhenee nopeasti. Poliittinen huumori voi joskus olla myös liian itsetarkoituksellista ja osoittelevaa (kuten ”heh heh Bush on tyhmä” -vitsi I Want to Believessa). The Lost Art of Forehead Sweat ei kuitenkaan suoraan pilkkaa Trumpia tai edes mainitse hänen nimeään. Jakso kertoo pikemminkin niistä olosuhteista ja siitä masentavasta ihmiskunnan kehityksestä, joka mahdollisti niin Trump-ilmiön kuin monet muukin viimeaikaiset kummallisuudet. Tosin juuri tämän jakson kuvauksissahan David Duchovny ja Gillian Anderson tekivät protestieleen Trumpia vastaan ja polvistuivat Mulderin ja Scullyn rooliasuissa.

fs34

Totta vai valhetta?

Morgan tarttuu ajankohtaiseen aiheeseen Mandela-efektin kautta. Totuus on aina ollut The X-Filesissa muistin varassa. Usein totuus on ihmisten päässä, mutta he eivät vain muista mitä tapahtui, olipa kyseessä sitten Samanthan katoaminen tai Scullyn abduktiokokemus. Ehkä kollektiiviset väärät muistot voisivat selittää, miten maailma on joutunut tähän jamaan. Tapansa mukaisesti Morgan taas liioittelee, ja jopa Mandela-efekti joutuu Mandela-efektin kohteeksi; siitä tulee Mengele-efekti. Entä ”ne” jotka ovat kaikkien salaliittojen takana? Morgan esittelee tietysti hahmon nimeltä Dr. They (Stuart Margolin), joka on luonut salaliiton kaikkien salaliittojen päättämiseksi. Maailman mahtavin mies tämä hallitsee maailmaa levittämällä valheellisia valeuutisia (phony fake news), eli esittämällä tosiasiat niin, että kukaan ei niitä usko. Dr. They lainaa mottonaan presidenttin Trumpin syvällisiä sanoja: ”Nobody knows for sure”. Maailmasta on tullut liian hullu jopa Mulderille.

fs60

Mulder kohtaa salaliittojen lähteen

The Lost Art of Forehead Sweat pyörittää uudella tavalla Jose Chung’s From Outer Spacen kohtauksia ja repliikkejä: Ovaltine Café, videonauhan metsästys, muistojen varastaminen, näkyvä puheen sensurointi, ”you’re a dead man”, ehdottipa Mulder jopa aikoinaan jo Jose Chung’s From Outer Spacessa kyseessä olevan rinnakkaiset universumit. Kyse on melkeinpä jatko-osasta, sillä Jose Chung’s From Outer Space jäi aikoinaan tavallaan kesken. Jakson lopussa Roky, Blaine Faukner, Chrissy Giorgio ja Harold Lamb löysivät kyllä totuutensa, ja se muutti heidän elämänsä. Sen sijaan Mulder ja Scully eivät jaksossa kokeneet maagista kohtaamista ufon kanssa. Yhä vuosien jälkeen Mulder ja Scully ovat yhdeksästä viiteen -rutiinitöissä jatkamassa totuuden etsintää. Tässä jaksossa he kokevat vihdoinkin tuon ihmeellisen hetken ja löytävät totuuden – ainakin jossain todellisuudessa – ja saavat oman loppuratkaisunsa.

fs73

Avaruusolennot saapuivat sittenkin

Jose Chung’s From Outer Space oli kuitenkin rakenteeltaan huomattavasti monimutkaisempi kuin The Lost Art of Forehead Sweat: tarinaa ei kertonut vain Jose Chung vaan Mulder ja Scully itse sekä nippu erilaisia sivuhenkilöitä. The Lost Art of Forehead Sweatissa kuullaan vain yksi tarina. Tuon yhden tarinan kertoo Reggie Jotain (Brian Huskey), joka on unohtanut oman nimensäkin. Reggie uskoo, että hänen olemassaolonsa yritetään pyyhkiä pois. Hän ottaa yhteyttä Mulderiin ja Scullyyn, jotka eivät tunnista miestä. Reggie kuitenkin väittää, että Mulder ja Scully ovat vain unohtaneet: todellisuudessa Reggie on heidän vanha agenttiparinsa X-Arkistossa.

Seuraavaksi Darin Morgan hyppää kunnolla vaihtoehtoisten totuuksien pariin. Hän kertoo vaihtoehtoisen tarinan siitä, kuinka X-Arkistossa oli myös kolmas agentti, Reggie, se oikea R-kirjain MSR:ssa. Takaumakohtauksissa nähdään Reggie osana Mulderin ja Scullyn historiaa. Reggie on mukana sarjan alkuteksteissä, kommentoimassa Toomsia creepyksi (vai kyseenalaisessa julkisuudessa esiintynyttä näyttelijä Doug Hutchinsonia?), ja paikalla, kun Scully saapuu pilotissa X-Arkistoon (alun perin Carterin käsikirjoituksessa oli muuten oikeastikin paikalla kolmas henkilö, agentti Drazen, joka esitteli Mulderin ja Scullyn toisilleen). Morgan olisi halunnut käyttää enemmänkin takaumia, mutta huomasi, että usein kohtaukset oli kuvattu niin, että Mulderin ja Scullyn väliin tai viereen ei enää mahtunut kolmatta ihmistä. Niinpä näkemättä jäi esimerkiksi Reggien tanssiminen The Post-Modern Prometheuksessa Cherin tahtiin. Jaksoon päätyneet takaumat ovat jaksoista pilotti, Tooms, Clyde Bruckman’s Final Repose, Teso Dos Bichos, Home, Small Potatoes ja Unusual Suspects.

Ironisesti The X-Files itsessään tukee Morganin ideaa Mandela-efektistä tai rinnakkaisista universumeista. Sarjaan on ilmestynyt useita kertoja mukaan ennen tuntemattomia henkilöitä, joilla olikin ollut suuri rooli menneisyydessä, aina Diana Fowleysta Scullyn pyhäkouluopettajaan. Sarja on myös kierrättänyt ahkerasti samoja naamoja eri roolissa. Tässäkin jaksossa aiemmin Chuck Burksina useasti nähty Bill Dow onkin Pangborn, ja sama mies kuoli myös torakkaiskun seurauksena War of the Coprophagesissa. Alexis Diakun tekee jo peräti kuudennen (!) eri roolin The X-Filesissa. Tai kuinka monesti onkaan ollut selvää, että Washington DC:n on oikeasti lavastettu keskelle Vancouveria? Darin Morgan itsekin syyllistyy tähän faktojen tarkoitukselliseen vääristelyyn. Hän kirjoitti uuden Reggien, vaikka tiesikin, että ensimmäisellä kaudella oli jo nähty Mulderin pari Reggie Purdue (Young at Heart), ja poisti näin yhden henkilön koko sarjan historiasta.

fs62

Vancouverin kuuluisa nähtävyys Washington DC:ssa

Onko Morgan tosiaan tehnyt rakenteellisesti näin huonon jakson, vai onko koko jakso vain metatason kommentointia Chris Carterin jaksoista? The Lost Art of Forehead Sweat toistaa nimittäin Carterin pahimpia vikoja: loputtomia luentoja, takaumia, arkistokuvia, Mulder ja Scully passiivisina. Unohtaminen ja muistojen vääristyminen on koko jakson suurin pelko, ja erityisen ironista se on, kun edellisessä jaksossa Plus One Mulder ja Scully tuntuivat oikeasti potevan muistinmenetystä oman menneisyytensä suhteen. Edes Reggien lisääminen vanhoihin kohtauksiin ei tunnu edes yllättävältä sen jälkeen, kun Carter itse meni muuttamaan My Struggle III:ssa En Ami -jakson takaumien sisältöä. Kuten jaksossa todetaan, se joka hallitsee menneisyyttä, hallitsee tulevaisuutta. Dr. They on aivan kuin Tupakkamies, koko maailman valtias. Jakso ottaa jopa kantaa Carterin nykymytologiaan: avaruusolennot tulivat vain varoittamaan ympäristökatastrofista ja katosivat siksi, että muistot niistä poistettiin. Kai sen näinkin voi selittää…

fs4

X heijastuu Mulderiin

Kuka enää tietää, mitä tässä sarjassa on menossa. Ehkä paras tapa nauttia sarjasta on valita ne faktat, jotka haluaa huomioida. Samaahan Carterkin tekee: hän poimii sarjan historiasta ne asiat, joita haluaa käsitellä, ja unohtaa tai muuttaa loput. Jokainen kirjoittaja kirjoittaa jaksonsa itse, eikä kukaan korjaile toisten jälkeen. Jokainen kirjoittajista muistaa asiat miten muistaa tai googlailee asioita fanisivuilta. Tuloksena on pelkkä sekasotku.

fs38

Scully saa tarpeekseen sekasotkusta

Toisin sanoen The Lost Art of Forehead Sweat kertoo ironisesti lähinnä siitä, miten The X-Files on nykyään television dinosaurus. Televisio on muuttunut, eikä The X-Filesin tekotapa toimi enää. Nykyään TV-sarjoilla on kirjoittajahuoneet, joissa käsikirjoitukset hiotaan yhdessä ja huolehditaan siitä, että henkilöt ja tapahtumat jatkuvat loogisesti jaksosta toiseen. Mitä lyhyempiä ja täyteen ahdetumpia nämä The X-Filesin uudet kaudet ovat, sitä suurempana ongelma näkyy. Tämä on vasta neljäs jakso, mutta kaudella on ehditty jo nähdä scifi-mytologiaa, toimintaa, kauhua ja parodiaa. Ensi jaksossa ollaan sitten taas täysin vastakkaisissa, dramaattisissa tunnelmissa. Homma ehkä toimisi, jos The X-Files olisi oikeasti sarja, joka koostuisi pelkästään yksittäisistä jaksoista. Mutta se ei ole.

Vaihtelevien tyylilajien lisäksi kirjoittajien ristiriitaisuus näkyy tietysti Mulderissa ja Scullyssa, kuten olen jo aikaisemmissa arvosteluissa valittanut. Mulder ja Scully itse taitavat pelkkiä ideoita, konsepteja uskojasta ja skeptikosta. He ovat kuin tyhjiä tauluja, joihin jokainen kirjoittaja kirjoittaa miten haluaa. Darin Morganin Mulder ja Scully ovat erilaisia kuin Chris Carterin, Glen Morganin tai James Wongin Mulder ja Scully, ja erilaisia kuin aikoinaan vaikkapa Vince Gilliganin Mulder ja Scully tai Frank Spotnitzin Mulder ja Scully. Yhtä lailla heidän suhteensa on erilainen jaksosta toiseen: vuoroin he ovat kaiken aikaa yhdessä, vuoroin he ovat yksin. Tässä jaksossa he tapailevat toisiaan iltaisin romanttisilla (no, suhteellista) treffeillä ja illallisilla unremarkable housessa. Mulderin ja Scullyn suhde on kaikkea ja ei mitään, ihan mitä kukin käsikirjoittaja tai katsoja haluaa.

Jopa näyttelijät ovat valittaneet sarjan rakenteesta. David Duchovny valitteli NYCC:ssa, että on se kumma, että yhdessä jaksossa on rakkauskohtaus, ja seuraavassa jaksossa Mulder ja Scully eivät pitele edes toisiaan kädestä. Gillian Anderson pohdiskeli äskettäin sitä, miten Mulder ja Scully voivat tutkia MOTW-tapauksia samaan aikaan, kun maailmanloppu on tulossa, ja päätyi siihen, että MOTW:t ja mytologiat tapahtuvat ikään kuin rinnakkaisissa universumeissa. Joten kai Darin Morgan ratkaisi nyt tämänkin ongelman. ”Believe what you want to believe that’s what everybody does nowadays anyway”, on hieno ohje myös The X-Filesin katsojille. Yhtenäisyyttä ei voi olla, koska ei ole yhtä totuuttakaan, koska kaikki muistavat The X-Filesin kuitenkin lopulta omalla tavallaan. Tai ehkä kaikki tapahtuu vain rinnakkaisissa universumeissa. Ehkä on siis turhaa yrittää sovitella jaksoja yhteen.

fs39

Romanttinen ilta keskeytyy

Entä jos Reggie on kuitenkin oikeassa? Onko alkuperäisessä sarjassa nähty versio X-Arkiston historiasta kuitenkin lopulta väärä? Skinner tuntuu tunnistavan Reggien, vaikka sille voi olla monia muitakin syitä. Jakso This kuitenkin vahvistaa Reggien olemassaolon ja jonkinlaisen linkin X-Arkistoon. This Manin kuva näkyy taas taustalla jaksossa. Wait, what? Yrittääkö The X-Files oikeasti rakentaa jotain koko kauden lävistävää tarinaa todesta ja epätodesta?

fs58

This Man on tällä kertaa X-Arkiston muistitaululla

Kuka Reggie edes on? Tästäkin on esitetty jo monia teorioita. Onko Reggie metafora Chris Carterille – mies, joka sotkee The X-Filesin historiaa jatkuvasti? Onko Reggie itse Darin Morgan, joka on kertonut kanavoivansa käsikirjoituksiin keski-iän kriisiään? Onko Reggie kaikkien x-fiilien ruumiillistuma, joka on elänyt vuosikymmenet Mulderin ja Scullyn kanssa, ja joka morkkaa Teso Dos Bichosin loppuhuipennusta? Vai onko Reggie vain tavallinen virkamies, jonka illuusio byrokratian ja demokratian ylivertaisuudesta katosi nykyajan poliittisessa menossa?

fs65

Turvallisuusviranomaiset valppaana

Vai onko Reggie sekopäisempi versio Mulderista? David Duchovny on aina ollut sitä mieltä, että Darin Morgan vain yksinkertaisesti vihaa Mulderin hahmoa, ja tekee tästä idiootin — mitä Duchovny kyllä esittää mielellään, sillä hänestä Morganin käsikirjoitukset ovat suorastaan ylivertaisia. Oikeastaan Morgan vaikuttaa ajan myötä alkaneen jopa pitää Mulderista tai ainakin tuntevan sympatiaa tätä kohtaan. Tässä jaksossa vaikuttaa ensin, että Mulder on sama vanha luuseri, joka yhä joko jahtaa tai jopa leikkii itse jotain Isojalkaa kaiken vapaa-aikansa. Sitten käy ilmi, että oikestihan näin ei ollutkaan. Nyt Mulder ei enää olekaan se sekopää, joka hän oli alkuperäisessä sarjassa, koska hän olikin käytännössä oikeassa koko ajan.

fs3

Mulderin säälittävä elämä

Darin Morgan ei kuitenkaan olisi Darin Morgan, jos hän esittäisi Mulderin voittajana. Päinvastoin. ”Aikasi on ohi”, toteavat Mulderille niin Dr. They kuin nuoret FBI-agentit. Mulder uskoo yhä, että on ”objektiivinen totuus, joka on objektiivinen kuten todellisuuskin.” Mulderilla oli tehtävä, kun salaisuudet haluttiin pitää salassa. Nyt tosiasiat esitetään niin, ettei kukaaan usko, kukaan ei erota totuutta ja valhetta. Avaruusolentoja ei enää tarvita, kun ihmiskunnalla on tarpeeksi selvittämistä omissa sotkuissaan. Edes Fox Mulderin kaltaisella legendalla ei ole enää mitään jakoa.

fs55

”I’m Fox Freaking Mulder, you punks! I’m Fox Mulder!”

Mulder ei ole ainoa, jonka aika on Morganin mukaan ohi. Niin on myös The X-Filesin. Morgan piikittelee näkyvästi Carteria ja sarjan seksistisiä asenteita (”This is The X-Files. No women allowed”). Morgan käy myös takautuvasti muuttamassa ratkaisevasti Small Potatoes -jaksoa. Reggie käy takaumassa ampumassa Morganin itsensä esittämän Eddie Van Blundthin, joka tänä päivänä tulkittaisiin raiskaajaksi eikä lutuiseksi luuseriksi.

Morgan kuitenkin kiteyttää jaksossa jotain tärkeää. Ei The X-Files tästä enää korjaannu, vaikka miten yrittäisi muuttaa menneisyyttä. Parempi vain nauttia niistä hyvistä hetkistä ja muistella mennyttä. Onko tämä nykyinen sarja edes The X-Files? Tämä uusi The X-Files yrittää olla moderni, Mulder ja Scully tappelevat kuin toimintasankarit, pukeutuvat kalliisti ja tyylikkäästi, ja ajelevat hienoilla autoilla. Samaan aikaan kaikki tärkeä, kuten hahmojen kehitys tai juoni on rebootattu jonnekin vuoteen 1995. Vanhoja asioita ei pitäisi tuoda takaisin, vaan The X-Fileskin olisi pitänyt jättää menneisyyteen, vihjaa Morgankin. Se The X-Files 1990-luvulta on enemmän nostalgisia muistoja kuin todellisuutta. Muistoissa The X-Files olisi säilynyt lähes täydellisenä sarjana. Nyt sen muisto on turmeltu, eikä sarja ehkä ollutkaan niin hyvä kuin muistimme.

fs68

Hei hei, Reggie!

Edes Darin Morgan ei ollut niin hyvä kuin muistimme, osoittaa tämä jakso. Ovathan Morganin jaksot toki aina olleet juonenkulultaan hieman poikkeavia. Tässä jaksossa Morgan vie juonenkulun aivan toiselle tasolle: jaksossa ei edes ole juonta! Käytännössä Mulder ja Scully viettävät 42 minuuttia kuuntelemassa hullun miehen tarinointia. Kohtaukset ovat keskenään lähes samanlaisia, ja aina päädytään logiikan sääntöjen vastaisesti takaisin jonnekin parkkihalliin. Olisikin ollut mielenkiintoinen kokeilu, jos koko jakso olisi tapahtunut parkkihallissa takaumia lukuun ottamatta. Suurimman osan takaumista olisi tosin voinut tiputtaa pois. Mulderin ja Scullyn ei tarvitse jaksossa juuri ponnistella. Kadoksissa olevaa Dr. They -miekkostakaan ei tarvitse etsiä, vaan mies soittaa itse Mulderille. Kommentoikohan Morgan jopa itse jaksossa sen onnetonta rakennetta; hän on kadottanut juonen, ja leikkauksen pitäisi olla tiiviimpi.

Jos on Carter kaavamainen kirjoittaja, niin on sitä kyllä Morgankin. Morganin kaavaa noudattaen täydellinen, älykäs tiedenainen tohtori Scully ratkaisee tälläkin kertaa tapauksen heti jakson ensihetkillä. Little Miss Sceptic ehdottaa heti, että Mulder vain muistaa väärin, ja että yksinkertaisesti kaikki vain muistavat asiat väärin. Muutoin Scully jää kuitenkin tässä jaksossa valitettavan pieneen rooliin.

fs96.PNG

Kyllä Scully tietää

Vaikuttaa vähän siltä kuin Morgan olisi ollut niin innoissaan mahdollisuudesta poliittiseen kommentointiin, että unohti kirjoittaa mukaan myös juonen. Tässä vaiheessa olisi taas auttanut, jos The X-Filesilla olisi kirjoittajahuone. Kuka tahansa toinen kirjoittaja olisi voinut sanoa, että leikkaa puolet dialogista pois ja keksi jotain tapahtumia tilalle. Mutta The X-Files ei toimi näin.

fs86

Hämmennys

The Lost Art of Forehead Sweat olisi myös hyötynyt siitä, että sen olisi ohjannut joku oikea ohjaaja. Ohjausjälki on tässä jaksossa kovin tavanomaista, mikä on ehkä tarkoituksellistakin, koska Morgan on varmaan hakenut jotain yksinkertaista The Twilight Zone -tyyliä. Morganilla on aiempaa kokemusta vain kolmen itse kirjoittamansa jakson ohjaamisesta Millenniumissa ja The X-Filesissa. Mikä ihmeen itseisarvo on, että kirjoittaja ohjaa myös jaksonsa? Glen Morgan on jopa myöntänyt, ettei olisi oikeastaan halunnut ohjata Home Againia tai This-jaksoa.

Darin Morgan on kirjoittajana nero, mutta ohjaajana ei kovin hienovarainen. Sekä Mulder and Scully Meet the Were-Monsterissa että The Lost Art of Forehead Sweatissa sorrutaan paikoin ylitulkintaan. Jopa Duchovny ja Anderson näyttelevät hetkittäin hieman liikaa kieli poskessa tietoisena siitä, että tämä on huumorijakso. Tai ehkä Duchovny ja Anderson ovat vain todella rentoutuneita rooleissaan. Kun Morganin jaksoja ohjasivat oikeat ohjaajat kuten Kim Manners, David Nutter tai Rob Bowman, sellaisetkin koomisista rooleista tunnetut nimet kuin Charles Nelson Reilly ja Peter Boyle vetivät huomattavasti hienovaraisemmat tulkinnat. Näissä vanhemmissa jaksoissa näyttelijät näyttelivät täysin vakavalla naamalla, korostamatta huumoria tai slapstick-vaikutteita.

Ilmiselvistä ongelmista huolimatta The Lost Art of Forehead Sweat jättää kuitenkin hyvän jälkimaun. Jaksohan kertoo siitä, kuinka tärkeä sija televisio-ohjelmalla voi olla ihmisten elämässä. Koko tarina käynnistyy kadonneesta TV-sarjan jaksosta ja sen löytämisestä. Selviää, että Mulderilla on ollut oma TV-sarjansa, The Twilight Zone, joka on tehnyt hänestä sen, mitä hän on. Kuka tahansa x-fiili voi varmaan allekirjoittaa ajatuksen, että kyse ei ole vain TV-sarjan katsomisesta, vaan siitä, miten tuo TV-sarja on muuttanut elämää.

fs69

Coolit agentit punaisessa avoautossaan

The Lost Art of Forehead Sweat piristyy lopussa, kun Morgan kertoo täydellisen tarinan siitä, kuinka Foxy, Sculls ja Reggie Jotain löysivät eräänä päivänä totuuden. Mulder vain käytti hämmästyttäviä vaistojaan ja johdatti avarusluotaimen ja avaruusaluksen luo. Sama Voyager, joka Little Green Menin teaserimonologissa nousi avaruuteen symboloimaan toiveikasta vieraan elämän etsintää, on palasina maassa Mulderin ja Scullyn jaloissa. Avaruusolentoja kyllä löytyi, mutta ne kyllästyivät ihmisten mekkalointiin ja palauttivat ihmiskunnan hienoimman lahjan, kultaiset äänitteet.

fs72

Luotain palasi kotiin

Morganmaisesti tämän etsintäretken päätös on syvän pessimistinen. Tästä kohtaamisesta ei tullut ihan sellaista kuin Kolmannen asteen yhteydessä. Älyllisten olentojen galaksienvälinen liittouma kaikista tunnetuista universumeista hylkää ihmiskunnan ja sanoo heippa. Mulder and Scully Meet the Were-Monster totesi ihmiselämän olevan yksinäistä, hyödytöntä ja vaikeaa. The Lost Art of Forehead Sweat lisää siihen, että ihmiset eivät edes lähetä parhaita edustajiaan avaruutta tutkimaan, vaan he lähettävät huumeita, rikollisuutta ja ovat vielä raiskaajiakin. Meidän kaltaisiamme ei voi päästää kosmokseen, joten avaruusolennot ovat päättäneet rakentaa Maan ympärille suuren, upean, näkymättömän muurin. Maan asukit eivät saa saastuttaa koko maailmankaikkeutta kyvyllään valehdella. Tämän täytyy olla älyttömintä Trumpista tehtyä parodiaa koskaan.

fs74

Avaruusolento saapui hyvästelemään

Duchovny ja Anderson ovat todenneet, että The Lost Art of Forehead Sweatin pitäisi olla viimeinen x-file. Olen samaa mieltä. Tai ei nyt ehkä virallinen viimeinen jakso, mutta vaikkapa jonkinlainen DVD- tai nettibonus. Ainakin jakson esityksen olisi voinut lykätä loppukauteen. Silloin The Lost Art of Forehead Sweatista olisi tullut samanlainen loppukaneetti kuin vaikkapa Folie à Deuxista, Field Tripista tai Je Souhaitesta: ne eivät ehkä ratkaise mytologiaa, mutta kertovat sarjasta jotain olennaisempaa. Ennustan kyllä, että jopa tällaisena puolivillaisena tekeleenä The Lost Art of Forehead Sweat tulee taatusti olemaan emotionaalisesti tyydyttävämpi päätös kuin mitä Carterin kirjoittama  päätösjakso tulee koskaan olemaan.

fs76

Kaikki vastaukset

Lopun kitkeränsuloisessa ja hienosti näytellyssä kohtauksessa Mulder saa vihdoinkin totuuden ja vastauksen kaikkiin kysymyksiin. Mutta kun totuus on löydetty, ei Mulderilla ja Scullylla ole enää tarkoitusta. Olisiko sittenkin ollut parempi etsiä ikuisesti? Kauhulla odotan, että Mulderin reaktion kaltainen tulee olemaan myös monen x-fiilin reaktio, kun kauden viimeisen jakson lopputekstit pyörivät: ”No it’s not true, it can’t be!”

”It’s time to face the facts, guys. This is the end of the X-Files,” sanoo Morgan kohtauksessa suoraan x-fiileille. Hyvin suurella todennäköisyydellä The X-Files on kohta ohi. Tai jos ei ole, niin ainakin sen aika on mennyt ohi. Jopa FOX-kanava, jonka The X-Files aikoinaan nosti kukoistukseen, on kohta mennyttä.

fs84

MSR – Mulder/Scully/Reggie

Mutta kuten Morgan ehdottaa, oikeastaan vain Frank Spotnitzin aiemmin lausumaa mukaillen, ehkä tarkoitus ei koskaan ollutkaan löytää totuutta vaan toisemme. Tottahan se on. Monelle x-fiilille tämä 25 vuotta on ollut vuoristorataa, ja itse sarja on nähnyt parhaat päivänsä jo vuosikymmeniä sitten, mutta faniyhteisön osana on ollut mukavaa. Pian sekin on ohi. Mark Snow on valinnut osuvasti kohtauksen taustalle I Want to Believe -soundtrackilta kauniin surumielisen, mutta kuitenkin toiveikkaan kappaleen Home Again. Onhan meillä aina muistot.

Parasta kuitenkin on, että kyyninen Jose Chung olikin väärässä. Chung ennusti, että Fox ”the ticking timebomb of insanity” Mulder viettäisi loppuelämänsä yksin seuranaan vain rakeiset videot Isojalasta. Sen sijaan Mulder löysikin jonkun, joka käyttää hänen Isojalka-muottiaan hyytelön tekoon. Eikä kumpikaan haluaisi unohtaa hetkeäkään yhteisestä taipaleestaan. Tämä on ehkä optimistisinta, mitä Darin Morgan on koskaan kirjoittanut.

The Lost Art of Forehead Sweat päättyy samaan kuvaan tähtitaivaasta kuin Jose Chung’s From Outer Space. Loppukohtaukset ovat kuitenkin toistensa vastakohtia. Jose Chungin mukaan emme ole yksin avaruudessa, mutta tällä planeetalla me olemme jokainen yksin. The Lost Art of Forehead Sweatissa avaruusolennot ovat hylänneet ihmiskunnan, mutta Mulder ja Scully ovat löytäneet toisensa. Reggien mukaan he elivät onnellisina elämänsä loppuun asti. Sen loppuratkaisun voi katsoja halutessaan valita mieluummin kuin sen, mikä ikinä odottaakaan viimeisen My Strugglen lopussa, koska Carter, Morgan ja muut kirjoittajat ovat opettaneet, että tarinasta voi valita ne osat, jotka itseä miellyttävät.

fs92

Loppujen lopuksi The Lost Art of Forehead Sweat on siis jaksona samaan aikaan täydellinen ja rakastettava, mutta syvästi viallinen. Ihan niin kuin The X-Files itsessään.


“I want to remember how it was. I want to remember how it all was.”


X-Fakta: Käsikirjoitusten ja taustatietojen puuttuessa The X-Filesin näyttelijät ovat keksineet joitakin kuuluisia headcanoneita selittääkseen paremmin hahmojensa historiaa ja motiiveja. Ne kertovat kiinnostavasti siitä, miten näyttelijät näkevät itse omat hahmonsa.

David Duchovny on esimerkiksi jo useiden vuosien ajan kertonut haastatteluissa Mulderin ja Scullyn menneen naimisiin joskus alkuperäisen sarjan päättymisen jälkeen. Duchovny viittasi ensimmäisen kerran Scullyyn Mulderin vaimona jo syksyllä 2015 esimerkiksi tässä NYCC-haastattelussa. Sen jälkeen Duchovny on puhunut Mulderin ja Scullyn avioliitosta säännöllisesti, viime aikoina esimerkiksi tässä varsin tuoreessa trailerissa. Duchovnyn puheet on ristitty fanien keskuudessa nimellä wifegate.

Mitch Pileggin headcanon on varsin samantyylinen. Pileggi nimittäin unohti ottaa 10. kauden jaksojen kuvauksissa pois vihkisormuksensa, ja keksi ratkaisuksi tarinan, että Skinner nai jossain vaiheessa sihteerinsä Arlenen, jota esitti Pileggin tosielämän vaimo Arlene Pileggi.

Myös Byersia esittänyt Bruce Harwood on kehittänyt taustatarinan Byersin avioliitosta. Harwood piti heti Byersin ensiesiintymisestä alkaen sormessa omaa vihkisormustaan. Harwoodin tarinan mukaan Byersin vaimo elätti Byersia, joka oli perustanut pariskunnan kellariin Lone Gunmenien toimiston. Harwood koki pienen kriisin, kun kuudennella kaudella paljastui, ettei Byers ole ollut naimisissa. Kukaan ei ollut viiteen vuoteen huomannut, että Byersilla oli koko ajan ollut sormus sormessa. Harwood päätyi lopulta siihen, että Byers oli ollut hetken aikaa naimisissa Suzanne Modeskin tavattuaan, mutta vaimo oli kyllästynyt miehensä hengailuun Frohiken ja Langlyn kanssa ja lähtenyt lätkimään. Byers piti sormusta vuosikaudet tottumuksesta.

Kaikkein tunnetuin sormustarina on tietysti David Duchovnyn vihkisormus 5. kauden vuoteen 1989 sijoittuvissa takaumissa. Juuri Téa Leonin kanssa naimisiin menneen Duchovnyn mielestä oli hauska ajatus, että Mulder olisi ollut nuorena naimisissa, ja niinpä hän ujutti sormuksensa mukaan takaumissa keneltäkään lupaa kysymättä ja Carterin kauhistukseksi.

Ehkäpä Gillian Anderson kertoo joskus oman selityksensä sille, miksi Scullyn sormessa vilahtaa timanttisormus Closuressa.

Loppuun viisaita sanoja: Bing bing bong bong bing – A Three Part Saga

Katso myös:
Jakson The Lost Art of Forehead Sweat esittely: TLAOFS vie Salaiset kansiot hämärän rajamaille
The X-Files Event Series – Second Chapter