Kausi 11 pakettiin

s11ep4promo

Yhteenveto The X-Files Event Series – Second Chapter -kaudesta.

Olihan tämä nyt selvästi parempi kausi kuin edellinen. Parasta The X-Files Event Series – Second Chapterissa oli, että pääosin se ei ollut tuskallista katsottavaa. Kausi 10 oli masentava ja suorastaan iloton. Mulder ja Scully vaikuttivat ahdistuneilta ja onnettomilta. Kauden huumorijaksokin käsitteli Mulderin ja Scullyn ikäkriisiä ja ihmiselämän turhuutta. 11. kaudella kaikki on toisin. Paitsi tietysti mytologian kohdalla, joka on täysin samaa soopaa kuin aiemminkin. Edellisen kauden masentava dynamiikka Mulderin ja Scullyn välillä on kuitenkin korvautunut vanhalla tutulla huumorilla ja leikittelyllä, ja se tuo moneen jaksoon eloa ja kontrastia julmiin tapahtumiin.

PlusOne_003

Kirjoitin ennen Second Chapterin kuvausten alkamista listan toiveistani. Toivelistalta toteutuivat lähinnä oikeiden ohjaajien käyttö (olisi kannattanut käyttää enemmänkin), sadetta ja pimeää (toteutui liiankin hyvin), enemmän naistekijöitä (Holly Dale ja Carol Banker tuplasivat sarjan naisohjaajien lukumäärän, ja naiskirjoittajia saatiin kolme, tosin vasta pakon edessä).

Viikoittaisia arvosteluja kirjoittaessani tuli usein mieleen, että miten voinkaan valittaa aivan kaikesta. Valitan, kun Mulderin rooli on liian pieni (Ghouli) ja valitan, kun se on liian suuri (My Struggle III ja IV). Valitan, kun jakso on liian perinteinen (Familiar) ja valitan, kun se on liian innovatiivinen (Rm9sbG93ZXJz). Valitan, kun sivuhahmoja ei hyödynnetä kunnolla (My Strugglet) ja valitan, kun he ovat tarinan keskiössä (Kitten). Valitan, kun jakso ei osaa tarttua ajankohtaisiin aiheisiin (My Strugglet) ja kun jakso on liian ajankohtainen (The Lost Art of Forehead Sweat). Joten ehkä en vain ole koskaan tyytyväinen. Tai kenties The X-Filesin parhaimmat jaksot ja parhaimmat kauden asettavat riman niin korkealle, että odotuksia on vaikea täyttää. Alla kuitenkin lyhyesti joitain kauden keskeisiä onnistumisia ja epäonnistumisia:

MOTW-jaksot: tätä kautta on parempi ajatella ilman mytologiajaksoja. Kaudella ei kun ollut yhtään varsinaisesti huonoa monsterijaksoa. Tasapaksuja  ja yllätyksettömiä jaksoja ehkä oli, mutta pääosin yksittäisjaksot olivat kuitenkin yllättävän energisiä ja kekseliäitä. Kuten David Duchovnykin on todennut, kymmenen jakson pituinen kausi on The X-Filesille huomattavasti soveliaampi kuin kuuden jakson pituinen kausi, jossa täytyy alkaa pistää kautta pakettiin juuri kun on päästy alkuun. Kymmenen jakson kausi tarjosi myös mahdollisuuksia erikoisemmillekin jaksoille. Alkukauden MOTW-jaksot olivat poikkeuksellisen tiedostavia ja ajankohtaisia. Loppukausi oli perinteisempää menoa uusien kirjoittajien johdolla.

LAOFS_012

Pakko on silti kysyä: miksi näitä isosta juonesta riippumattomia monsterijaksoja oikeasti on enää? Pienellä kekseliäisyydellä jaksot olisi saanut jotenkin nivottua mytologiaan: näinhän tekivät niin This kuin Ghouli. Päällimmäisenä MOTW-jaksoista jäi mieleen, kuinka The X-Files ei edes halunnut muuttaa omaa kaavaansa, ja kokeilla jotain sarjamaisempaa. Ajatellaan vaikka Hannibalia, joka ensimmäiset kaksi kautta oli varsin proseduraalinen ja yksittäisjaksoista koostuva, vaikka taustalla kulkikin tarina. Kolmannella kaudella Hannibal luopui yksittäisjaksoista ja kertoi yhtenäistä tarinaa. The X-Files ei edes yrittänyt samaa.

Mytologia: My Strugglet – mitä ne oikein olivat?

ghouli_5

Roolisuoritukset: sekä David Duchovny että Gillian Anderson olivat huomattavasti paremmin sisällä rooleissaan kuin edellisellä kaudella. Toisaalta oli myös hetkiä, jolloin ruudussa nähtiin ennemminkin Duchovny ja Anderson kuin Mulder ja Scully. Mitch Pileggi on aina tasaisen hyvä, mutta kyllä William B. Davis voisi jo jättäytyä eläkkeelle. Sivuhahmojen käyttö oli taas kerran rikollista. Surettaa Reyesin ja Skinnerin fanien puolesta, millaisen kohtelun näiden hahmot saivat. Robert Patrick on varmasti onnellinen, että pysyi poissa sarjasta: Doggettillakin olisi varmasti My Struggle IV:n jälkeen kuula kallossa tai renkaanjäljet naamassa. Kauden parhaimmat vierailevat nähdet: Sandrine Holt (en tiedä, miksi tykkäsin niin paljon, roolihan oli varsin mitätön), Karin Konoval (mutta vain naisrooleissaan), Brian Huskey, François Chau ja Fiona Vroom.

Käsikirjoittajat: Glen Morgan ja James Wong olivat odotetusti parhaita, Darin Morgan taas yllättävän epätasainen. Kummallista, miten nämä kolme käsikirjoittajaa, jotka olivat The X-Filesista poissa kaksikymmentä vuotta ennen reboottausta, ymmärtävät Mulderin ja Scullyn hahmoja paremmin kuin sarjan luoja. Uusista käsikirjoittajista onnistunein oli Nothing Lasts Foreverin kirjoittanut Karen Nielsen, joka oikeasti halusi kirjoittaa sarjalle uskollisen mutta silti ajan kulumisen tunnustavan käsikirjoituksen. Herrat Benjamin Van Allen ja Gabe Rotter olivat liiankin perinteisiä, Kristen Cloke ja Shannon Hamblin taas liian repäiseviä. Chris Carterin hirviöjakso Plus One oli yksi kauden parhaita, mutta mytologiat olivat mitä olivat.

Ohjaajat: amatööriksi Glen Morgan tekee todella hyvää jälkeä. James Wong on myös yllättävän hyvä henkilöohjaaja. Mutta kyllä kokeneen ammattiohjaajan tunnistaa, kun sellaisen jälkeä näkee (Kevin Hooks, Holly Dale).

Visuaalinen ilme: en näe, kun on niin pimeää! Jostain syystä kuvaa on tummennettu niin, että välillä on vaikea saada selvää, mitä ruudussa oikein tapahtuu. Verrataan vaikka trailereissa nähtyjä klippejä itse jaksoissa nähtyihin versioihin samasta kohtauksesta:

Yleisesti ottaen kausi ei myöskään ollut visuaalisesti yhtä näyttävä kuin sarja on parhaimpina aikoinaan ollut (varsinkin 2., 3. ja 5. tuotantokausi).

K-18: raakaa menoa ihan liikaa. Mulder ja Scully listivät pahiksia tällä kaudella taatusti enemmän kuin muilla kausilla yhteensä. Alkuperäisessä sarjassa se, että Mulder ja Scully ampuisivat tai tappaisivat jonkun, oli varsin poikkeuksellista. Tällä kaudella oli verta ja graafisia kuolemantapauksia vähän liikaakin. Samaan aikaan vanha aviopari Mulder ja Scully eivät saa edes pidellä toisiaan kädestä.

Lopullinen tuomio: käsittämättömintä tällä kaudella oli, kuinka sarjan käsikirjoittajat eivät edes puhu keskenään. Yksi jakso kumoaa toisen, ja kirjoittajilla on täysin vastakkaiset käsitykset asioista. Pahimmassa tapauksessa käsikirjoittaja ei kykene yhtenäiseen jälkeen edes omien jaksojensa välillä. Miten nykyaikana, kun tapana on katsella sarjoja maratoneina vaikka kausi yhteen putkeen, voi mennä läpi jotain tällaista?

s11promoep3a

Monista hyvistä hetkistä huolimatta Second Chapterista ja koko henkiinherätyksestä jää kaiho sitä kohtaan, mitä olisi voinut olla. Kuvitelkaapa kaudet, jotka olisivat jatkaneet aukottomasti ja loogisesti alkuperäisessä sarjassa alkanutta tarinaa. Kaudet, joissa olisi kuvattu kypsä ja luonnollisesti kehittynyt Mulderin ja Scullyn suhde. Juoni, joka olisi jatkunut jaksosta toiseen ja jota ei olisi kumottu heti seuraavssa jaksossa. Event Series -kaudet olisivat voineet voisi tehdä jotain hienoa, mutta The X-Files tyytyi toistelemaan vanhaa kaavaa. Jonkun toisen showrunnerin kanssa tämä olisi ollut mahtava sarja. Kuvitelkaa, jos Vince Gilligan olisi ollut vastuussa uusista kausista.

Tyytymättömyyteni kruunaa tietysti kauden (ja sarjan) pseudoloppu, jolla halutaan vain varmistella sarjan jatkuminen tulevaisuudessakin. Krycekilla on aina yllättävän viisaita sanoja: ”The tragedy’s that you, you wouldn’t let it go.”

Second Chapter -jaksot paremmuusjärjestyksessä
The X-Files Event Series – Second Chapter